Shokeeraava kirkkokierros

Olen toipumassa kulttuurishokista. Olin Ukrainassa Lvivin kaupungissa kristillisen psykologian symposiumissa. Konferenssi oli innostava kokoontuminen, jossa uskovat psykologit ja terapeutit jakoivat kokemuksiaan ja tutkittua tietoa hengellisen ulottuvuuden mahdollisuuksista psykologian kentässä. Kulttuurishokkini  ei liittynyt tapahtumaan vaan Lvivin kirkkoihin.

Sunnuntaiaamuna aloitin kirkkokierrokseni kahdeksan jälkeen. Kun en ymmärtänyt kielestä muuta kuin amen, halleluja ja Gospada (Jumala), viivähdin hetken yhdessä kirkossa ja jatkoin toiseen. Puoleen päivään mennessä olin käynyt viidessätoista kirkossa.

Kirkot olivat  täynnä väkeä. Jotkut olivat jopa niin täynnä, että en mahtunut työntäytymään sisälle. Kovaääniset kaiuttivat liturgian ulos. Kirkon puistossa, penkeillä ja aidoilla istuskeli ja seisoskeli ihmisiä. Kirkkoväki koostui kaiken ikäisistä miehistä, naisista ja lapsista. Yhdyshenkilöni ukrainalainen Olena oli sanonut sähköpostissaan, että kaupungin keskustassa on paljon kirkkoja, jotka ovat sunnuntaisin täynnä moneen kertaan. En kuitenkaan voinut kuvitella, että hän tarkoitti kirjaimellisesti mitä sanoi.

Maanantaiaamuna kävin kuudessa kirkossa. Jälleen kirkot olivat harvakseltaan täynnä. Ja missä ei ollut jumalanpalvelusta, siellä parveili kymmeniä ihmisiä rukoilemassa. Jokaisessa kirkossa pidettiin useampia messuja joka päivä. Kun ihmettelin kirkossakävijöiden määrää jollekin paikalliselle, minulle kerrottiin, että edes Neuvostovallan aikana kirkot eivät olleet tyhjiä. ”Ei tälle kansalle voi mitään, nämä käyvät kirkossa”, olivat viranomaiset päivitelleet.

Olena oli asunut perheineen jonkun aikaa Saksassa. Siellä hän oli ihmetellyt, mikseivät ihmiset käy kirkossa. ”Olen tottunut, että perheeni kanssa menen joka sunnuntai klo 11 kirkkoon” hän totesi. Silloin muistin afrikkalaisen neidon Johannan, joka ohjasi meidät kirkkoon Swakopmundissa. Kysyin häneltä, kuinka usein hän käy kirkossa. Tuntui kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä sanoin. ”Kirkossahan käydään joka sunnuntai. Pitää olla kuollut, että ei tule kirkkoon.”

Minusta alkoi näyttää, että meidän syymme olla menemättä kirkkoon taitavat olla tekosyitä. Yhden mielestä penkit ovat epämukavia, toinen ei pidä papista, kolmas kokee tavallisen messun hengettömänä, joku kaipaa erilaista musiikkia, joku taas toivoo rennompaa ilmapiiriä. 

Jeesus meni tapansa mukaan synagogaan. Kun varjelemme tapaa, tapa varjelee meitä. Silloin ei tarvitse erikseen harkita lähteäkö vai jäädä sohvalle. Toki seurakunnan kokoontuminen voi olla muukin kuin jumalanpalvelus. Pääpointti on se, että Jumala palvelee meitä ja saamme kokea  pyhien yhteyttä.

Ettei kuva suomalaisesta kirkonkäynnistä jäisi yksipuoliseksi, on kerrottava, että kyllä täälläkin löytyy täysiä kirkkosaleja, perheitten täyttämiä messuja ja niitä, jotka tapansa mukaan lähtevät Herran päivänä Sanan ääreen.